Aamulla, juosten, jossain päin maailmaa

Aamuhetki on kaunis ja outo Los Angelesin Venice Beachilla. Tyynen valtameren aallot lyövät rantaan, Santa Monican huvipuiston siluetti siintää kauempana. Yksi kiittää Jumalaa, toinen kaivaa esille pahvikylttinsä, jossa kertoo olevansa Saatana ja haluavansa ennustaa tulevaisuuteni. Venice Beachilla yöpyvät kulkurit, seikkailijat, narkkarit ja turvaverkoista tipahtaneet. Hullut hölisevät itsekseen. Aamun ensi säteet tuovat rannalle myös heidät, jotka juoksevat parhaissa trikoissa, laatusalongissa liukuvärjätty blondi ponnari heiluen ja puhuvat nappikuulokkeisiin päivän ensimmäisiä bisnespuheluja. Kaikki mahtuvat samalle rannalle.

Olen juossut Kaliforniassa, Kanarialla ja Keralassa.

Olen matkaihminen, aamuihminen ja juokseva ihminen. Onnellisimmillani silloin, kun kaikki nämä kolme asiaa ovat samassa aamussa.

Jotkut juoksut ovat ainutlaatuisia, toiset toistuvat. En tiedä päädynkö enää Kalifornian Montereyn vaaleahiekkaisille rannoille vaaleanhaaleaan valoon. Sen tiedän, että tulen tulevaisuudessakin juoksemaan Lontoon Kensington Gardensissa, jossa aamulenkillä voi tulla vastaan ketä vain: liikemiehiä personal trainieriensa kanssa, kodittomia, jotka näyttävät maailmanlopusta selvinneiltä vaeltajilta apokalypsielokuvasta The Road ja ihmeellisistä juhlista– joiden genreä en enää nelikymppisenä käsitä– palaavia nuoria pariskuntia, jotka riiputtavat mukanaan vaatteetonta vauvanukkea.

Kirjoitan tätä prahalaisessa kahvilassa aamulenkin jälkeen.

Ystävät, joiden kanssa matkustan, ovat tottuneet siihen, että herään muita aikaisemmin, vedän jalkaan shortist ja lenkkarit ja rapistelen ulos hotellihuoneesta tai Airbnb-asunnosta hämärään aamuun.

Niin tänäkin aamuna. Olen juossut läpi Kaarlen sillan, joka päivisin ja iltaisin on tukossa turisteista, olen kääntynyt puistoon, jossa ryömivät paikallisen kuvanveistäjän jättimäiset vauvapatsaat ja seurannut jokea, jonka varrella odottaa ensimmäisiä päivänsäteitä ahavoitunut nainen koiraparkansa vieressään ja koko omaisuutensa kasseissaan.

Ensimmäisen  aamun juoksu uudessa kohteessa tai kaupungissa on haparoiva. Nollasuuntavaistolla varustettu ihminen kuten minä miettii käännökset tarkkaan, jotta osaa takaisin. Juokseen mieluiten mahdollisimman suoraan. Mieluiten joenvartta. Thames, Seine, Tonava ja Vlatava. Pysähtyy välillä räpsimään kännykkäkuvia, koska on pakko, kun Euroopan aamuissa on niin henkeäsalpaavan kaunista.

Muutaman päivän kuluttua juoksu sujuu rutiinilla, polut ja reitit ovat tuttuja. Juoksija on tullut sinuiksi alueensa kanssa ja nauttii siitä, että tuntee reittinsä. Juoksee jo muka niin kuin asuisi kaupungissa. Leikittelee ajatuksella: mitä jos asuisinkin, mitä jos jäisin tänne juoksemaan.

Aamujuoksu antaa lomakohteen hetkeksi omaan käyttöön. Saa ihan erilaisen käsityksen Rhodoksen vanhastakaupungista, kun juoksee puoli seitsemältä pitkin sen huikaisevan kauniita kujia ja rantateitä. Se näyttää, tuoksuu ja tuntuu  toisenlaiselta kuin päiväsaikaan, kun aurinko on korkealla, kujat ruuhkaisia sandaaleja sovittelevista turisteista, kaikkialla on kaupustelijoita ja vellovaa matkalijamassaa. Sitä ikään kuin omistaa kaupungin hetken yksin – tai yhdessä jäteauton kuljettajien, ravintolasiivoojien ja aamiaispaikkoja aukovien yrittäjien kanssa.

Aamu on huikean kaunis, kaiken lupaava ja koskematon. Mikä sääli heitä, jotka eivät tätä näe! Herätkää ihmiset, herätkää tekin juoksemaan kuudelta! Iltaihmiset eivät tajua meitä aamuihmisiä. Te klubbaajat, bilettäjät, yökukkujat, te omistatte yön. Me toisenlaiset omistamme aamun.

Joskus sitä kyllä yllättyy.

Aution aamun meditatiivista juoksurauhaa ei löydykään.

Tämän koin Barcelonassa.

Lähdin kuuden maissa aamulenkille. Odotin autiota katuja, mutta yllättäen olin keskellä jotain, mikä muistutti enemmän vappua Esplanadilla kotona Helsingissä kuin autiota aamua. Bileet olivat juuri ohi, ja miesparit, naisparit, mies-naisparit ja ystäväporukat parveilivat pöllämystyneinä kaduilla, nauroivat,  jankkasivat ja alkoivat vähitellen suunnata koteihinsa.

Näillä kaduilla ei kukaan juossut, näillä kaduilla liikuttiin verkkaisen koreografian mukaan, hyvin tanssitun yön jälkeen.

Tunsin itseni omituiseksi.

Yleensä  en ole yksin. Joka lomakohteessa on joku muukin juoksuhullu. Kanarian kaltaisissa kohteissa meistä saman rannan juoksijoista saattaa muodostua viikoksi, pariksi heimo, joka vähintään moikkailee toisiaan aamusella. Kas, tuossa on taas tuo spurtteja vetäisevä saksalainen. Tuossa aina perusteellisen kohteliaasti kanssalenkkeilijöitään tervehtivä britti.

Mitä kuumempi kohde, sitä aikaisemmin on juostava, sillä on aloitettava, ennen kuin helle laskeutuu taivaasta maan pinnalle. Seuraavaksi aion juosta Menorcalla. En malta odottaa. Kuulen jo korvissani lomakohteen aamun äänet: sirkkojen sirityksen, aallot, roska-autot, tervehdykset, astioiden kolina hotellin keittiöstä.  Tunnen jo tuoksut: merituuli, hotellin juuri pestyjen käytävien pesuaineet, kuiva maantie, meri, vastaantulijan partavesi, jota on pirskauteltu isolla kädellä.

Tunnen jo lenkkiä seuraavan endorfiiniautuuden, aamukahvin himon ja nälän, jota lähden sammuttamaan aamiasibuffettiin. Pöytä auringosta, kiitos!

Olen matkaihminen, aamuihminen ja juokseva ihminen. Onnellisimmillani silloin, kun kaikki nämä kolme asiaa ovat samassa aamussa.

2 comments on “Aamulla, juosten, jossain päin maailmaa
  1. Annukka sanoo:

    Olen samaa mieltä, juokseminen on ihanaa. Mutta itse olen iltaihminen, en koskaan saisi lähdettyä juoksemaan aamulla. Illalla juuri ennen auringonlaskua on paras aika juosta esim. Etelä-Euroopan lomakohteissa.

  2. Ville sanoo:

    En käsitä teitä aamuihmisiä 🙂 Kyllä paikoista, johon olet matkustanut, jää aika iso osa näkemättä, jos et näe yöelämää. Pitkät illalliset ovat ihaninta matkailussa! Ja niitä seuraavat laiskat aamut… joihin ei urheilu kuulu, vaikka muuten ihan sporttinen olenkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.